Karismaattinen karhu on ollut voimakas toteemieläin, pikipaskoineen päivineen

Muinaissuomalaiset ovat kokeneet karhun kantaisäkseen ja saattoivat jopa muuttaa muotoaan ihmisestä karhuksi. Kauan, kauan sitten täällä ovat viuhuneet karhunpää- ja hirvenpääaseet, naapureita on kytätty ja kiusattu, karhun synttäreitä vietetty ja lääkkeeksi otettu hieman kyseenalaisia luonnonantimia.

Pohjolan pedoista suurin voi kasvaa 2,5 metriseksi ja painaa jopa 300 kiloa. Karhulla on yllään komea ja paksu turkki, jonka karheudesta sanotaan karhu-nimenkin juontuneen. Tämän kokoisen ja näköisen kaverin jos sattuu marjastusretkellä kohtaamaan, on sana ”vaikuttava” aika laimea ilmaisu. Ei mikään ihme, että karismaattinen karhu on kautta aikain ollut sekä kunnioitusta että palvontaa herättävä eläin.

Muinaisessa eräyhteiskunnassa karhua kunnioitettiiin todella paljon, ja sen tappaminen oli aina rituaalinen erikoistilanne. Karhua ei koskaan metsästetty muuten vaan. Karhun myös ajateltiin matkankin päästä kuulevan ja ymmärtävän ihmisten puheet, sekä voivan saapua paikalle sitä nimellä kutsuttaessa. Niinpä karhua ei passannut turhan päiten mainita ollenkaan, tai vaihtoehtoisesti käytettiin kiertoilmaisuja.

Pyhänä eläimenä karhu oli erittäin väekäs, eli se omasi myös salaperäistä tuonpuoleista voimaa. Tällaisen väekkään eläimen ruumiinosia käytettiin magiassa ja kansanlääkinnässä mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Karhun väki tiivistyi erityisesti hampaisiin, kynsiin, rasvaan ja sappeen sekä kevään ensimmäiseen, hyvin kiinteään ja tappimaiseen ulosteeseen, eli ”pikipaskaan”. Pikipaska oli harvinainen löytö ja juuri siksi erittäin tehokas. Myös näitä kakkapökäleitä käytettiin yleislääkkeenä miltei tautia kuin tautia vastaan.

Pyhiä karhun päiviä ja naapurin kiusaamista

Karhun maagisia voimia voitiin käyttää hyväksi esimerkiksi niin sanotussa ”karhun nostatuksessa”, joka tarkoitti pedon usuttamista maagisin keinoin yleensä kadehditun naapurin karjan tai jopa tämän itsensä päälle. Karhun nostaminen oli kuitenkin tuomittavaa käytöstä paitsi teon vahingoittamisluonteen vuoksi myös siksi, että siinä karhu joutui viattomaksi uhriksi. Metsäsuomalaiset pitivät karhun nostamista lähes kuolemansyntinä, eikä kukaan halunnut muistella sitä koskevia taikoja niistä kysyttäessä.

Syntymältään karhu on ollut taivaallista alkuperää ja se on synnytetty ”luona kuun, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä”. Tähtitaivaalla Ison karhun (Ursa Major) tähtikuvion on mahdollisesti ajateltu edustavan nimenomaan karhua ja sen syntymää. Joka tapauksessa käsitys karhun synnystä taivaassa, ylisessä maailmassa, edustaa äärimmäisen kunnioittavaa näkemystä sitä kohtaan.

Karhun syntymäpäivänä arvellaan pidetyn päivämäärää 13.7. Peijaisten ja muiden pyhien karhun päivien lisäksi (joita oli vuodenkierrossa useita) myös karhun synttäreitä vietettiin asiaan kuuluvalla hartaudella. Kirkko ei tästä pitänyt, kuten ei muustakaan ”pakanallisuudesta”, jonka se katsoi olevan puhdasta pahuutta. Siirtämällä Pyhän Margaretan päivän viikkoa aiemmaksi, eli juuri heinäkuun 13. päiväksi, toivottiin kristillisen juhlan syrjäyttävän mokoman karhun pyhän.

Karhu oli klaaninsa toteemieläin

Totemistista perinnettä ilmentävät ensinnäkin muodonmuutostarinat, joissa ihminen (joko noita tai ihan tavallinen ihminen) pystyi muuttumaan karhuksi. Ne ovat kertoneet myös ihmisen ja karhun välillä olleesta intiimistä erityissuhteesta. Eräässä tarinassa tietäjä oli muuttanut itsensä karhuksi, syönyt kiusallaan naapurinsa karjan, ja vielä pröystäillyt teollaan. Tässä kertomuksessa tietäjä menehtyi naapurin kirveeseen, joten tilanne ei päättynyt sopuisasti.

Karhun ohella myös hirveen liittyy totemismiin viittaavaa perinnettä. Arkeologisiin löytöihin (karhun- ja hirvenpääesineet ja aseet) perustuen on esitetty, että Suomessa asunut väestö olisi aikoinaan jakautunut kahteen klaaniin, joista toinen palvoi esi-isänään karhua ja toinen hirveä. Tätä tukevat myös muinaiset karhu- ja hirvirunot. Toteemi erotti klaanit toisistaan, ja ilmeisesti toisen alueilla ei ollut syytä hengailla.

Karhu oli ja on edelleenkin suomalaisen luonnon mahtavin ja voimakkain eläin, jolle ei helposti löydy tasavertaista vastustajaa.

Ote tarinasta, jossa karhu kertoo voimastaan:

”Kun synnyin, haltijani jäi sinne, mistä tulin. Se katsoi ensin aurinkoon ja sitten kuuhun ja lopuksi tähtiin, laski Otavasta sopivan määrän. Sitten se rykäisi ja päästi minut metsään.

Minun vaununi oli kultainen kehto, joka liukui alas hopeisten ketjujen varassa. Se laskettiin polvelle, jolle synnyin, sinisen metsän syliin, kahden kallion väliin, ja siitä lähtien olen ollut se, mikä olen: karhu, sinun sisälläsi asuva äärimmäinen voima.

Jos tahdot, voit kutsua minut, niin raatelen. Jos tahdot, voin repiä vastustajasi voiman. Jos tahdot, voin hajottaa ja tuhota pahan, voin viskoa väärin menneet asiat osiin.”

– Karhu, kirjassa Pohjolan voimaeläimet

Teksti: Saaga Saarnisola

Lähteet:
Pulkkinen & Lindfors: Suomalaisen kansanuskon sanakirja, Gaudeamus 2016
Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko, Gaudeamus 2014
Maaretta Tukiainen & Markus Frey: Pohjolan voimaeläimet, Tuuma-kustannus 2018